Sain eilen tietää entisen tyäkaverini, ystäväni pahasta sairaudesta... Möykky kurkkuun tuli väkisin...

Jotenkin meillä vaan toimii kemiat upeasti; olemme kotoisin samalta seudulta, kummajaisia nykyisellä seudulla. Huumori ja iloisuus asiakaspalvelussa oli meidän juttu, kun samaa työnantajaa palvelimme. Miten voikin tuntea toisen niin tutuksi! Ikäeroa meillä on niin, että hänen lapset ovat samaa ikäluokkaa kuin mie, siis tyttäreksi olisin sopinut. Monet naurut naurettu, monet laulut laulettu ja maailma parannettu... Viipurikin valloitettiin yhdessä, samalla risteilyllä, humalassa naurusta ja ilonpidosta! Meillä yhteistä elämää siis työpaikan ulkopuolellakin!

Nyt en tarkkaan tiedä ystäväni sairauden "laatua".. Haluan mennä ensi viikolla käymään, katsomaan ja turisemaan! Jos ystäväni jaksaa ottaa leikkauksen jälkeen miut vastaan...Siksi ensi viikolla, koska olen nyt loppuviikon töissä tiiviisti, etten ehdi... En haluaisi siirtää, muttei nyt mahda minkään...

Olen niin surullinen tästä.... Likka kirjoitti runon. Tämä koskettaa meidän koko perhettä. Nyt Krisu lainaan runoasi..

"Älä pelkää elämäsi päättymistä, vaan pelkää sitä, ettei se koskaan edes ala."= Grace Hansen

Elämänviiva on hento,

elämäntie kapea.

Hento voi katketa,

kapealta tieltä suistuu helposti,

ja vaikka se ei olisikaan sinun syytäsi,

elämä voidaan viedä sinut kuitenkin.

Mutta hädän hetkellä ystävä tunnetaan,

silloin he ovat sinun ympärilläsi,

pitävät kiinni kädestäsi,

käskevät taistella.

Ja sinä taistelet,

etkä päästä irti.

Nyt on pakko lopettaa, möykky alkaa purkautua...